Tunteiden vuoristorataa – ja oman mielen tutkiskelua

30.1.2023 Makongeni village

Mistäs sitä jatkaisi – miten pukea sanoiksi sellaista, joka on itsellekin vielä sanatonta?

Viimeisestä blogikirjoituksesta on aivan luvattoman pitkä aika, mutta toisaalta, tämä kertoo siitä, että kaikki fokus ja energia on mennyt minulla tähän elämään ja työhön Keniassa. Iltaisin olen ollut niin väsynyt päivän tapahtumista, etten ole jaksanut edes avata konetta. Toisaalta olen ollut myös aika tavalla ylivirittynyt kaikista tapahtumista ja mieli on askarrellut myös yöaikaan erilaisten asioiden parissa. Erityisesti liittyen ihaniin pikkuasiakkaisiin ja heidän pulmiin toiminta- ja liikkumiskyvyn haasteiden vuoksi. Olen kuitenkin antanut itselleni nyt ”luvan” olla päivittämättä blogia juuri nyt, kun kaikista tärkeintä on ollut käyttää oma aika ja energia vapaaehtoistyöhön. Jännä, miten sitä kokee syyllisyyttä jostakin sellaisesta, joka ei ole ”pakollista” – blogin kirjoittaminenhan pitäisi olla hauskaa ja innostavaa (ja niin onkin!), mutta oma sisäinen perfektionisti huutelee taka-alalla ”tee enemmän, pysy aikataulussa, kyllä sinä jaksat ja ehdit, ja vieläpä vähän enemmän kuin muut!” Joten, mikä upea ”ahaa elämys” – ei tarvitse. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Itseään pitää kuunnella ja nyt minun on tosiaan ollut pakko laittaa kaikki fokus tähän konkreettiseen työhöni vapaaehtoisena.  

On jännää, kuinka tämä kolme viikkoa on tuntunut paljon pidemmältä ajalta kuin olisin arvannut. Jokainen päivä, ja joskus tuntuu, että ihan jokainen minuutti, on ollut niin täynnä haasteita, iloja, ihmetystä, joskus jopa ahdistusta, että olen elänyt jotenkin aivan toisessa ”aika-avaruudessa”. En osaa vielä täysin määritellä miksi, ehkä myöhemmin, mutta täällä tavallaan jokainen päivä on omanlaisensa kamppailu siitä, mitä päivä tuo tullessaan ja millä tavalla itse pystyy antamaan parastaan erilaisissa kohtaamisissa. Ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä ja täällä Makongenin kylässä on läsnä vahva yhteisöllisyys. Niitä ihmisiä, joilla on vähiten, pyritään auttamaan ja tukemaan erilaisissa arjen haasteissa – tästä auttamis- ja tukemistyöstähän myös Home Street Home sai aikoinaan alkunsa. Ensisijaisesti on tärkeintä tukea lapsia ja heidän koulunkäyntiään sekä aloittaa aamu ravitsevalla puurolla. Itse sain olla yhtenä aamuna mukana feeding program`issa, jossa aamupuuro keitettiin yhdessä ja tarjottiin lapsille ensimmäisen aamutauon aikana. Tosiaalta täällä on tärkeä tukea erityisesti yksinhuoltajia ja auttaa heitä kouluttautumaan sekä saamaan uusia ideoita ja mahdollisuuksia tulevaisuutta varten. Moni asia johtuu tiedon puutteesta ja ihan jokaisella ”tiedon murusella” ja ajatusten vaihtamisella on merkitystä. Koin myös niin, että nämä ihmiset tarvitsevat tukea siihen, että he kyllä pystyvät ja kykenevät – heillä on valtavasti erilaisia taitoja ja osaamista, joiden tulee vain saattaa tulla tavalla tai toisella näkyväksi. 

Mikä on ”normipäivä” täällä Makongenissa

Normaalisti päiväni heti aamuisesta kukonlaulusta ja moskeijan rukouskutsusta klo 4:30, auringonlaskuun saakka on ollut täynnä mitä erilaisimpia tapahtumia; milloin herään bushbabyjen huuteluun tai apinoiden leikkiin katolla ja seuraavaksi aamupesulle mennessä totean, ettei vesi hanassa taaskaan toimi. On siis haettava vedet aamu- ja iltapesuja varten. Tottuminen torakoihin, isoihin tuhatjalkaisiin ja mitä erilaisimpiin hyönteisiin on ollut minulle tottumattomalle välillä aika rankkaa. Osa hyönteisistä on vaarattomia, mutta eilen esimerkiksi skorpioni oli lähellä viipottamassa (syödään terassilla maton päällä) ja siitäkös saatiin taas vauhtia kinttuihin. Käärmeitä en ole nähnyt, mutta ilta-aikaan on täytynyt ehdottomasti liikkua otsalampun kanssa. Pikku puremia on vartalolla, mutta mene ja tiedä, mitkä eläimet ovat käyneet ”napostelemassa” suomalaisen makuista ihoa. Hyttysiä on ilta-aikaan jonkin verran, muttei niin paljon, kuin olin alkuun kuvitellut. Hyttysmyrkky (deet 50%) on ollut mulla käytössä jatkuvasti ja päivittäinen Malarone -tabletti. Joillakin vapaaehtoisystävillä on ollut erilaisia muita iho-ongelmia (ilmeisesti luteiden puremia ja matokin löytyi yhden reiteen ”muuttaneena” – se onneksi on jo poistettu). Fakta on kuitenkin se, että täällä on varauduttava siihen, että jokin eläin useimmiten saa aikaan jälkiä ja vaivoja hoidetaan sen mukaan, mitä ilmenee. 

Työt alkavat täällä periaatteessa aina klo 7:30 ja aamupalalle pääsemme klo 9. On kuitenkin muistettava jo vitsiksi tullut ”Afrikan aika”; ei ole ihan niin justiinsa, milloin paikalle saapuu. Kun pidin itse kolmena päivänä worshopia paikallisille toimijoille ja myös suomalaisille vapaaehtoisille, sovittuun aloitusaikaan kannatti aina lisätä 30min-1h odotusaikaa. Pitäisiköhän kokeilla tätä ”pole pole” (otetaan rauhallisesti) mentaliteettia myös palatessani takaisin opetustyöhön? Heh – pitää ehkä joskus kokeilla, että saavun opettamaan esim. puoli tuntia myöhässä ja sanon vain, että elän edelleen ”Afrikan ajassa”. Sopiessani muutenkin aikoja esimerkiksi lapsiasiakkaiden ja heidän vanhempien kanssa, en myöskään voinut olla aina täysin varma, tulevatko he sovitusti (syystä tai toisesta). Kyseessä ei kuitenkaan ole välinpitämättömyys tai arvostuksen puute; tämä on vain tapa elää ja olla. Sitten saattoi olla niin, että asiakkaat tulivatkin yhtä aikaa. Ei tässäkään mitään hässäkkää tullut, ihmiset ovat tottuneet odottamaan, joten heille asia ei ollut lainkaan ongelmallista. Minulle itseasiassa oli tämä oli stressaavaa siinä mielessä, että koin, etten voinut täysin antaa koko sitä aikaa per lapsi, mitä olisin halunnut. Joka tapauksessa, jokainen kohtaaminen oli ainutlaatuinen ja opettavainen meille kaikille; niin perheelle, lapselle kuin minulle itselleni. Vaikka tämä on vasta alku ajatellen lapsia, joilla on erityisiä tarpeita, koin, että saimme hyvän luottamuksellisen suhteen aloitettua ja perheet saivat tukea sekä apuvälineitä lapsen arjen tueksi. Olen niin kiitollinen näistä kohtaamisista ja itseasiassa jatkan vielä heidän kanssaan töitä online – tapaamisten myötä (kiitos Whatsapp ja videopuhelut!). 

Se mikä on päivisin vienyt energiaa, on kuumuus ja jatkuva hiki. Kannustan siis jokaista henkilöä, varsinkin jos työskentelet kuumimpana aikana Afrikassa, pitämään erityisesti huolta nesteytyksestä. Joitakin kertoja oli lähellä saada nestehukka ja tähän auttoi se, että aloin joka päivä käyttämään elektrolyyttiliuosta tavallisen juomaveden rinnalla. Kyseessä kun on työ, eikä pelkkä lomailu, joten elimistö on aika kovilla. Ruokailutahti ja ruuan määrä sekä koostumus on varsin erilaista kuin se, mihin Suomessa on tottunut. Usein lounaalla oli esim. vain perunaa, nuudelia ja vesimelonia tai vaikkapa riisiä ja papuja. Proteiinin saanti on hyvin vähäistä ja jos meillä joskus onkin ollut kalaa, ei siitä oikein jaettavaksi ole. Toissa aamuna oli paistettua kananmunaa ja sekös olikin onnenpäivä! Pienet asiat saavat aivan uuden merkityksen ja kiitollisuus koostuu mm. juoksevasta vedestä, sähköjen toimivuudesta, viikonlopun murukahvista, ystävällisistä kohtaamisista, lasten naurusta ja siitä, että päivän lopuksi voi taas kiittää kokemusrikkaasta päivästä. Olen tavannut upeita persoonia, niin paikallisissa kuin vapaaehtoissa ihmisissä – lämmöllä tulen muistelemaan kaikkia syvällisiä keskusteluja ja ajatuksia ihmisyydestä sekä siitä, mikä on oikeasti elämässä tärkeää. 

Asante sana – suuri kiitos ja kiitollisuus, on tämän matkan suurin lahja.